Älä huoli, kyl se vielä vituiks menee

Joo-o, huono viikko ollu ja taitaa olla vielä loppuun asti. Tänään tuli kirje ulosottovirastosta, että oon unohtanu maksaa mun ylinopeussakon. Ja mä luulin et olin maksanu sen… Tai ainakin muistin näin. Erittäin hyvään aikaan tuli kyllä, koska mun töiden jatkosta ei ole mitään tietoa ja sossun rahoilla mä nyt en muutenkaan maksa sellasta 8-900€ laskuja… HMPH! Mä en todellakaan ole ainakaan pyytämässä keneltäkään lainaks rahaa, koska ei se auta ku hetkellisesti ja lopulta mä oon sitten lisää velkaa.

Pitäis varmaan etsiä uus työpaikka, joka sit mahtuis mun päiväjärjestykseen mikäli toi sanomalehdenjakoduuni jatkuu. Ja se tarkottais joko 2-vuorotyötä tai sitten normaalia päiväduunia. Mut milläs haet ku ei oo minkäänlaista koulutusta ja mitätön (n. puoli vuotta) työkokemus? Vuokratyöntekijäks en lähe ku se on sellast paskaa mis pompit firmasta firmaan surkeella palkalla ja sit sul pitäs olla viel mahollisuus käyttää omaa autoa niihin paikkoihin menemiseen, mihin ei oo kunnon julkista liikennettä. Hyvänä esimerkkinä vaikka Nurmijärvi tuolla jossain hornantuutissa. En mä sinne osaa mennä dösällä. Eikä mulla ole varaa omaan autoon, joten sellastakaan mulla ei ole.

Että joo, nyt multa on menny ihan hukkaan muutaman päivän palkka, koska ei oo töitä. Ja vaikka työt jatkuiskin, ei se ens kuun palkka tuu olemaan iso koska se on vaa parilta viikolta. Siinä menee taas yks sun toinen lasku ulosottoon.

Ja tähän lopuks voisin liittää yhen videonkin…

“Mä en halua olla sun kans missään tekemisissä”

Niin yksinkertainen lause, ja niin helppo sanoa. Niin helppo sanoa, vaikka ei tarkoittaisikaan. Mutta joskus on pakko vaan irrottautua, jos ahdistaa. Eipähän oo ensimmäinen kerta ku joudun ahdistuksen takia irrottautumaan ihmisestä, jonka kanssa ehkä olis voinu kaverisuhteesta tulla jotain muutakin. Eikä syy ole siinä toisessa osapuolessa, vaan täysin mussa. Mä en vaan yksinkertaisesti pysty enkä halua olla erään henkilön kans enää missään tekemisissä. Syitä en ala erottelemaan, mutta yleisesti ottaen mun henkilökohtaiset ongelmat tekee kaikesta liian hankalaa ja vaikeeta. Kuten jo aikaisemmassa postauksessani sanoin, oon huomannu et viihdyn paremmin yksin, koska sillon ei oo mitään ahdistavia ympäristötekijöitä tai mitään muutakaan vastaavaa.

Ei siis kannata kysyä, että miksi asia on näin, koska en kuitenkaan niitä asioita halua kertoa. Enkä mä halua muutenkaan puhua omista ongelmistani, koska ketään ne ei oikeasti kiinnosta, ja kukaan ei voi niihin mitenkään vaikuttaa (paitsi ehkä negatiivisesti, mitä mä en halua) joten niiden asioiden puiminen olis lopulta haitallista, ei ehkä sille toiselle mutta mulle. Tai näin mä sen asian oikeastaan koen.

Miksi mä en sitten puhu omista ongelmistani? Se on monien tapahtumien ja asioiden lopputulos. Lähinnä pieleenmenneiden tapahtumien ja asioiden. Sen takia oon sulkeutunut, enkä puhu omista asioistani. Monet on yrittäny kyllä kysyä miksi mä oon tällänen ku oon, mut en itekään tiedä. Mä vaan oon tämmöne, en mä sille mitään voi. Enkä mä halua et kukaan joutuu elämään mun kans. Se on vaan… Mahdoton ajatus. Jotkut vaan haluavat, koska eivät usko tai ymmärrä jos sanon et ei mun kans kannata edes harkita mitään.

“Mä en halua olla sun kans missään tekemisissä. Mä en vaan pysty.”
”Miksi?”

MIKSI? Eikö se perkele riitä, että mä en pysty? Pitäiskö mun kertoo kaikki syyt A:sta Ö:hön ja sit vielä kertoa koko mun perkeleen elämäntarina, että ihmiset tajuais miksi mä en halua et kukaan joutuu kattelemaan mua sen enempää ku ne haluaa…?

Kuittaan tältä päivältä.

Ei mun kaikkia tarvitse miellyttää, eihän?

Mua vituttaa taas enemmän ku tarpeeks. Eikä oo ees töitä, et vois johonki purkaa tän vitutuksen ni puran ainaki osan tähän blogitekstiin.

Jos mä haluaisin tulla kaikkien kanssa toimeen, siis jopa niidenkin joita mä vihaan tai joista mä en muuten vaan pidä, niin totta kai mä olisin niille kaikille mukava. Mutta koska mä en halua eikä mun tarvitse, niin helpompi on vaan sitten antaa niille joista mä en pidä, syy olla pitämättä musta. Onneks se on helppoa, ei tartte ku vähän kertoa omia mielipiteitä tietyistä asioista ja olla kirjaimellisesti täys kusipää. Se, mun omaksi onneksi, onnistuu luonnostaan. Ei siihen tarvi mitää muuta ku suututtaa pari ihmistä muutamalla kommentilla ja sit olla sillee “whatever, mua ei kiinnosta”.

Tosin, se on jääny vähän auki, et onko “ei mua muiden mielipiteet kiinnosta, olkoon mitä mieltä vaan musta” –asenne osoitus kusipäisyydestä ja itserakkaudesta, vai kertooks se vaan sen et sä oot (ainakin ulospäin) ihan ok ittes kanssa? No joo, ehkä toikin selviää mulle jossai vaihees, mut sitä ennen mua ei todellakaan kiinnosta mitä mieltä muut on musta mun ulkonäön ja luonteen perusteella. Oon välil miettiny, ku oon vittuuntuneena tosi vittumainen ja ärsyttävä, mut sitte ku oon iha normifiiliksil ni oon normaali, et onkohan mul kaks eri persoonaa ku välil tuntuu et mä muutun vittuuntuneena täysin päinvastaseks ku millanen mä normisti oon. Tuskin kuitenkaan, mut kunhan oon tylsänä hetkenä pohdiskellu itsekseni.

En muista onko tää nyt ihan paikkansa pitävä muistikuva, mut joku on muistaakseni joskus sanonu et mä muutun vittuuntuneena ihan eri ihmiseks ku millanen mä normaalisti oon. No, oon ite huomannu saman et se on kyl totta, mut en mä oo asiaan kiinnittäny kovinkaan paljoo huomiota, koska ei oo tarvinnu. Ei oo ketään kenen pitäis sietää mua mun hyvinä ja huonoina päivinä, enkä mä vaadi et kenenkää pitäis olla mun frendi. Mä oonkin monesti itekseni todennu et mä viihdyn paremmin yksikseni, koska sillon mun ei tartte tehä mitään sellasta mitä mä en jaksa tai halua. En mä kuitenkaan niin hyvää seuraa koskaan ole et mul pitäis edes olla kavereita.

On niin helppoo olla onnellinen…

Ja paskat. En mä ainakaan halua olla onnellinen. Onnellisuus on paskamainen tunne siinä mielessä, että yleensä sillon ku on onnellisimmillaan ni kaikki menee pieleen. Todistettu juttu. Jotkut on joskus sanoneet, et mun pitäis tehä jotain joka tekee mut onnelliseks, tai olla sellasten ihmisten kans joiden kans mä viihdyn, piristyä ja sitä rataa. Mut miks? Mitä se mua hyödyttää pitkällä tähtäimellä? Mieluiten mä oon perseestä oleva tylsimys joka on täynnä itteään ja vittumainen kaikille. Sit ei tarttis olla kenenkää kans missään tekemisis ku kukaan ei haluu olla mun kans missään tekemisis.

Sit vois kuolla yksin ja unohdettuna. Olis oikee unelmakuolema. Kuolla omaan kämppään yksin ja unohdettuna, ilman minkäänlaisia hautajaisia, ruumis vaa poltettas ja tuhkat heitettäs johonki kukkapenkkiin tai jonnekki. Ei olis lapsia, ei vaimoa, ei edes naisystävää. Ei sukulaisiakaan.

Totaalinen yksinäisyys, siinä mulle tavote. Ja enköhän mä sen saavuta ajan kanssa.

Jumala ei hyväksy luottokortteja

Anteeksi, en parempaa otsikkoa keksinyt.

On muuten pirun hankalaa tää elämä nykyään, ainakin mulla. Kaikkea pitäis tehdä töiden ohella, mutta oikeastaan mitään ei saa aikaiseksi. No, sen ainakin olen saanut aikaiseksi että viittä vaille mokasin itteni ulos firmasta. Pari pommiin nukkumista, jakajatiedote unohtu lukee ja sen seurauksena Keski-Uusimaan esitteet. Menneellä viikolla työkaverini feidasi, eli jätti tulematta töihin “sairauteen” vedoten. Tosin hän jätti ilmoittamatta asiasta esimiehelle, ei käynyt työpaikkalääkärillä vaikka sanoi ja mitäköhän muuta… No, aivan sama. Näiden tapahtumien takia mun oma työmotivaatio on tippunu nolliin, koska mä en yksinkertaisesti jaksa tehdä yksin näitä hommia. Esimies ei tykänny hyvää ku oon nukkunu pommiin, unohin sen jakajatiedotteen lukee, jakaa esitteet ja näin. Muutenkin tuntuu et mul on burnout lähellä.

Väsyttää niin perkeleesti jo pelkästään se tieto, että mä joudun tekemään yhden kokonaisen asuinalueen, joka on jaettu kahteen piiriin. Helppoahan se on, koska toinen näistä piireistä on pelkkää perseellä istumista 99% ajasta. MUTTA se ensimmäinen näistä kahdesta piiristä on se rasittavin, koska siinä on 24 rappua, joista 8 on 2-kerroksisia rivitaloja ja loput on sitten kerrostaloja. Rasittavaa, ärsyttävää ja ennenkaikkea pirun väsyttävää puuhaa. Kyllähän mä ne hommat pystyn tekemään, mutta se hinta saattaa olla kalliimpi ku mitä mä osasin kuukausi sitten vielä odottaa. Nimittäin nyt jo tuntuu että on aika lähellä etten pala loppuun. Toivottavasti se ei kuitenkaan tapahdu ennen kuin työssäoloehto työttömyysturvaa varten täyttyy, mikäli työsopimustani jatketaan siihen asti.

Jollain tavalla tuntuu, että mä olisin taas masentumassa, en tiedä johtuuko se elämäntilanteesta vai vuodenajasta. Saattaa olla elämäntilanteen ja vuodenajan yhdistelmäkin, koska elämäntilanne tällä hetkellä varsinkin raha-asioiden saralla on ihan perseestä, ja siitä sitten tulee myöskin stressiä, koska on niin paljon erilaisia huolenaiheita. Ihmissuhteiden saralla mun elämäntilanne, ainakin perusväittämänä, on hyvällä mallilla, mutta näin ei kuitenkaan ihan täysin ole. Pientä epävarmuutta on, kuten näin tuoreissa suhteissa yleensäkin. Kuitenkin tässä suhteessa huolenaiheita on mm. välimatka, kahdenkeskinen aika (on muuten pirun vähissä, koska tää ns. “parempi puolisko” asuu Espoossa kaverinsa luona, joten missään muualla ei saada olla kahdestaan paitsi mun kämpällä täällä Keravalla, missä asun.) sekä aikakysymys muutenkin, koska mun työn takia ei ole paljoo mahollisuuksia nähdä. Ehkä tuurilla kerran kuukaudes on aikaa nähä, jos sitäkään. Tää työ vaatii aika paljon parisuhteelta, ja nyt ainakin näkee, että onnistuuko parisuhde pienestä välimatkasta ja tän työn luonteesta huolimatta.

I want to fucking break it!

Jepjep, tollasel fiiliksel ollu koko päivän. En tiedä miks. No joo, se mitä en tiedä, sitä mun ei tartte ees tietää. Tänää oli aika perus päivä. Kävin stadis ostamas uudet kuulokkeet ja Vuosaares Monikan kans kävelee, ja sit tulin himaa. Yöks viel töihin, ja sit on viel yks yö vapaata, ja tän viikon vapaat on pidetty.

Mut oli mul jotain asiaaki. Siitä sitte ku mä keksin miten mä pukisin sen sanoiks. Tää nyt oli tämmöne pikapostaus.

Viikossa tapahtuu kaikenlaista

Siitä on viikko ja 1 päivä, kun viimeksi kirjoittelin tänne. Noh, nyt on siis hyvä aika kertoilla hieman viime viikosta.

Tiistaina, eli syntymäpäivänäni kävin moikkaamassa Monikaa Vuosaaressa, ja vietinkin hänen kanssaan aikaa. Keskiviikkona olin omissa oloissani, ja Torstain ja Perjantain kulutin töissä. Lauantaina mun olis pitäny olla parin entisen kaverin kanssa, koska he halusivat tulla mun kämpälle hengailemaan. Siitä enemmän täällä. Mutta, sen sijaan joinkin kaverin kanssa olutta. Sunnuntaina oli sitten krapula hukassa, mutta enpä sitä oliskaan kaivannu ku oli Maanantaiaamuna töitä, joten Maanantaina olin sitten töissä, ja venähti kaheksaan asti (ei muuten ollu millään tapaa hauskaa olla 2h myöhässä deadlinest). Tiistaina, eli eilen sain pyykinpesukoneeni, olin taas töissä ja nukuin lopulta 11h huonosti nukutun Maanantaipäivän takia.

Ei kyl ollu kiva herätä päänsärkyyn 11h yöunien jälkeen, mutta onneks oli viime yö vapaata, ni ei tarvinnu sit tehä periaattees mitään. Tänään sit heräsin siihen, ku töistä soitettiin et mun pitäs mennä töihin. No, eipä mulla asian kanssa mitään ongelmaa ole, koska palkkahan juoksee. Piti olla tosin vapaata mut joo, eipä siinä mitää.

Ja huomenna päivällä pitäs mennä taas moikkaamaan Monikaa, saa nähä monelt herään. Toivottavasti en kovin myöhään.

Ihanan turha, arkinen juhla. Eli synttärit.

Mihinköhän se kaikki hienous syntymäpäivistä on hävinny…? Nykyään synttärit meinaa sitä, et lähetään dokaa ja vedetää överit. Ei kiitos mulle, vedän övereit muutenki. Tosin, joku kiva ravintolaillallinen tyttöystävän kans olis kiva. Olis vaan se tyttöystävä ensin.

Mutta asiaan.

Oli oikein jättekiva päivä sillee. Heräsin klo 12, datasin jonkun tunnin verran ja lähin sit Citymarkettii kattomaa mulle pyykinpesukonetta, joka olikin just hyvä. :) Sen jälkeen lähin Helsingin päärautatieaseman kautta Vuosaareen, missä näin Monikan (<3). Käytiin sit Subways syömäs ja mentiin sen jälkeen Citymarkettii, mistä sit mukaan lähti Soneran matkapuhelinliittymän sopimus. Huomenna sit Itäkeskuksee hakemaan sitä luuria, koska siel ei sitä ollu. Oli tosi kiva nähä Monikaa kahestaa, tähän asti on aina ollu Tiitu mukana, jotenkin jännästi. Ei oikein voi syntymäpäivän kunniaks ottaa mitään alkoholipitoista ku lupauduin yöksi töihin (ja samalla seuraavaks kuudeks yöks), mutta eipä tota fiilistäkään ole. Katotaan sitte ku vitutuskäyrä nousee katosta läpi.

Oli vähän haikee fiilis ku lähin himaa, olisin halunnu olla Monikan kans pidempää mut en viittiny ku se oli kuitenki ollu tänää töis ja muutenkaa ei oikein ollu mitää tekemistä. Jos seuraaval kerral lähtis sit leffaa tai johonki sen kans, et olis oikeesti jotai tekemist eikä pelkästää sellast hengailuu. Teininä tullu hengailtuu ilman mitää tekemist ihan tarpeeks, niin nyt vois aikuistua ja tehä jotai kivaa, kuten just esim. käydä leffas, shoppailee tai safkal jossai. Aika hitaasti kyl tuntuu tää aikuistuminen tapahtuvan, ku must tuntuu et oon edelleen se tylsä teini joka ei haluu mitn muuta tehä ku istuu koneel.

Mut eiköhän se siitä ajan kanssa. :)

Tähän loppuun vois laittaa pätkän yhestä mun kauan sitten kirjottamasta biisistä.

Tuntuu oudolta myöntää, oon rakastunu suhun, vaikka ootkin perhonen, lentelet milloin missäkin, joskus käyt partsillani, minua tapaamassa, mutta sitten jatkat taas matkaasi tuntemattomaan. Et voi paikoillesi jäädä, koska sinulla on niin paljon tehtävää, ettei sinulla riitä aikaa huilailuun, ennenkuin aurinko laskeutuu.