Älä huoli, kyl se vielä vituiks menee

Joo-o, huono viikko ollu ja taitaa olla vielä loppuun asti. Tänään tuli kirje ulosottovirastosta, että oon unohtanu maksaa mun ylinopeussakon. Ja mä luulin et olin maksanu sen… Tai ainakin muistin näin. Erittäin hyvään aikaan tuli kyllä, koska mun töiden jatkosta ei ole mitään tietoa ja sossun rahoilla mä nyt en muutenkaan maksa sellasta 8-900€ laskuja… HMPH! Mä en todellakaan ole ainakaan pyytämässä keneltäkään lainaks rahaa, koska ei se auta ku hetkellisesti ja lopulta mä oon sitten lisää velkaa.

Pitäis varmaan etsiä uus työpaikka, joka sit mahtuis mun päiväjärjestykseen mikäli toi sanomalehdenjakoduuni jatkuu. Ja se tarkottais joko 2-vuorotyötä tai sitten normaalia päiväduunia. Mut milläs haet ku ei oo minkäänlaista koulutusta ja mitätön (n. puoli vuotta) työkokemus? Vuokratyöntekijäks en lähe ku se on sellast paskaa mis pompit firmasta firmaan surkeella palkalla ja sit sul pitäs olla viel mahollisuus käyttää omaa autoa niihin paikkoihin menemiseen, mihin ei oo kunnon julkista liikennettä. Hyvänä esimerkkinä vaikka Nurmijärvi tuolla jossain hornantuutissa. En mä sinne osaa mennä dösällä. Eikä mulla ole varaa omaan autoon, joten sellastakaan mulla ei ole.

Että joo, nyt multa on menny ihan hukkaan muutaman päivän palkka, koska ei oo töitä. Ja vaikka työt jatkuiskin, ei se ens kuun palkka tuu olemaan iso koska se on vaa parilta viikolta. Siinä menee taas yks sun toinen lasku ulosottoon.

Ja tähän lopuks voisin liittää yhen videonkin…

“Mä en halua olla sun kans missään tekemisissä”

Niin yksinkertainen lause, ja niin helppo sanoa. Niin helppo sanoa, vaikka ei tarkoittaisikaan. Mutta joskus on pakko vaan irrottautua, jos ahdistaa. Eipähän oo ensimmäinen kerta ku joudun ahdistuksen takia irrottautumaan ihmisestä, jonka kanssa ehkä olis voinu kaverisuhteesta tulla jotain muutakin. Eikä syy ole siinä toisessa osapuolessa, vaan täysin mussa. Mä en vaan yksinkertaisesti pysty enkä halua olla erään henkilön kans enää missään tekemisissä. Syitä en ala erottelemaan, mutta yleisesti ottaen mun henkilökohtaiset ongelmat tekee kaikesta liian hankalaa ja vaikeeta. Kuten jo aikaisemmassa postauksessani sanoin, oon huomannu et viihdyn paremmin yksin, koska sillon ei oo mitään ahdistavia ympäristötekijöitä tai mitään muutakaan vastaavaa.

Ei siis kannata kysyä, että miksi asia on näin, koska en kuitenkaan niitä asioita halua kertoa. Enkä mä halua muutenkaan puhua omista ongelmistani, koska ketään ne ei oikeasti kiinnosta, ja kukaan ei voi niihin mitenkään vaikuttaa (paitsi ehkä negatiivisesti, mitä mä en halua) joten niiden asioiden puiminen olis lopulta haitallista, ei ehkä sille toiselle mutta mulle. Tai näin mä sen asian oikeastaan koen.

Miksi mä en sitten puhu omista ongelmistani? Se on monien tapahtumien ja asioiden lopputulos. Lähinnä pieleenmenneiden tapahtumien ja asioiden. Sen takia oon sulkeutunut, enkä puhu omista asioistani. Monet on yrittäny kyllä kysyä miksi mä oon tällänen ku oon, mut en itekään tiedä. Mä vaan oon tämmöne, en mä sille mitään voi. Enkä mä halua et kukaan joutuu elämään mun kans. Se on vaan… Mahdoton ajatus. Jotkut vaan haluavat, koska eivät usko tai ymmärrä jos sanon et ei mun kans kannata edes harkita mitään.

“Mä en halua olla sun kans missään tekemisissä. Mä en vaan pysty.”
”Miksi?”

MIKSI? Eikö se perkele riitä, että mä en pysty? Pitäiskö mun kertoo kaikki syyt A:sta Ö:hön ja sit vielä kertoa koko mun perkeleen elämäntarina, että ihmiset tajuais miksi mä en halua et kukaan joutuu kattelemaan mua sen enempää ku ne haluaa…?

Kuittaan tältä päivältä.

Ei mun kaikkia tarvitse miellyttää, eihän?

Mua vituttaa taas enemmän ku tarpeeks. Eikä oo ees töitä, et vois johonki purkaa tän vitutuksen ni puran ainaki osan tähän blogitekstiin.

Jos mä haluaisin tulla kaikkien kanssa toimeen, siis jopa niidenkin joita mä vihaan tai joista mä en muuten vaan pidä, niin totta kai mä olisin niille kaikille mukava. Mutta koska mä en halua eikä mun tarvitse, niin helpompi on vaan sitten antaa niille joista mä en pidä, syy olla pitämättä musta. Onneks se on helppoa, ei tartte ku vähän kertoa omia mielipiteitä tietyistä asioista ja olla kirjaimellisesti täys kusipää. Se, mun omaksi onneksi, onnistuu luonnostaan. Ei siihen tarvi mitää muuta ku suututtaa pari ihmistä muutamalla kommentilla ja sit olla sillee “whatever, mua ei kiinnosta”.

Tosin, se on jääny vähän auki, et onko “ei mua muiden mielipiteet kiinnosta, olkoon mitä mieltä vaan musta” –asenne osoitus kusipäisyydestä ja itserakkaudesta, vai kertooks se vaan sen et sä oot (ainakin ulospäin) ihan ok ittes kanssa? No joo, ehkä toikin selviää mulle jossai vaihees, mut sitä ennen mua ei todellakaan kiinnosta mitä mieltä muut on musta mun ulkonäön ja luonteen perusteella. Oon välil miettiny, ku oon vittuuntuneena tosi vittumainen ja ärsyttävä, mut sitte ku oon iha normifiiliksil ni oon normaali, et onkohan mul kaks eri persoonaa ku välil tuntuu et mä muutun vittuuntuneena täysin päinvastaseks ku millanen mä normisti oon. Tuskin kuitenkaan, mut kunhan oon tylsänä hetkenä pohdiskellu itsekseni.

En muista onko tää nyt ihan paikkansa pitävä muistikuva, mut joku on muistaakseni joskus sanonu et mä muutun vittuuntuneena ihan eri ihmiseks ku millanen mä normaalisti oon. No, oon ite huomannu saman et se on kyl totta, mut en mä oo asiaan kiinnittäny kovinkaan paljoo huomiota, koska ei oo tarvinnu. Ei oo ketään kenen pitäis sietää mua mun hyvinä ja huonoina päivinä, enkä mä vaadi et kenenkää pitäis olla mun frendi. Mä oonkin monesti itekseni todennu et mä viihdyn paremmin yksikseni, koska sillon mun ei tartte tehä mitään sellasta mitä mä en jaksa tai halua. En mä kuitenkaan niin hyvää seuraa koskaan ole et mul pitäis edes olla kavereita.

On niin helppoo olla onnellinen…

Ja paskat. En mä ainakaan halua olla onnellinen. Onnellisuus on paskamainen tunne siinä mielessä, että yleensä sillon ku on onnellisimmillaan ni kaikki menee pieleen. Todistettu juttu. Jotkut on joskus sanoneet, et mun pitäis tehä jotain joka tekee mut onnelliseks, tai olla sellasten ihmisten kans joiden kans mä viihdyn, piristyä ja sitä rataa. Mut miks? Mitä se mua hyödyttää pitkällä tähtäimellä? Mieluiten mä oon perseestä oleva tylsimys joka on täynnä itteään ja vittumainen kaikille. Sit ei tarttis olla kenenkää kans missään tekemisis ku kukaan ei haluu olla mun kans missään tekemisis.

Sit vois kuolla yksin ja unohdettuna. Olis oikee unelmakuolema. Kuolla omaan kämppään yksin ja unohdettuna, ilman minkäänlaisia hautajaisia, ruumis vaa poltettas ja tuhkat heitettäs johonki kukkapenkkiin tai jonnekki. Ei olis lapsia, ei vaimoa, ei edes naisystävää. Ei sukulaisiakaan.

Totaalinen yksinäisyys, siinä mulle tavote. Ja enköhän mä sen saavuta ajan kanssa.