Mua vituttaa taas enemmän ku tarpeeks. Eikä oo ees töitä, et vois johonki purkaa tän vitutuksen ni puran ainaki osan tähän blogitekstiin.
Jos mä haluaisin tulla kaikkien kanssa toimeen, siis jopa niidenkin joita mä vihaan tai joista mä en muuten vaan pidä, niin totta kai mä olisin niille kaikille mukava. Mutta koska mä en halua eikä mun tarvitse, niin helpompi on vaan sitten antaa niille joista mä en pidä, syy olla pitämättä musta. Onneks se on helppoa, ei tartte ku vähän kertoa omia mielipiteitä tietyistä asioista ja olla kirjaimellisesti täys kusipää. Se, mun omaksi onneksi, onnistuu luonnostaan. Ei siihen tarvi mitää muuta ku suututtaa pari ihmistä muutamalla kommentilla ja sit olla sillee “whatever, mua ei kiinnosta”.
Tosin, se on jääny vähän auki, et onko “ei mua muiden mielipiteet kiinnosta, olkoon mitä mieltä vaan musta” –asenne osoitus kusipäisyydestä ja itserakkaudesta, vai kertooks se vaan sen et sä oot (ainakin ulospäin) ihan ok ittes kanssa? No joo, ehkä toikin selviää mulle jossai vaihees, mut sitä ennen mua ei todellakaan kiinnosta mitä mieltä muut on musta mun ulkonäön ja luonteen perusteella. Oon välil miettiny, ku oon vittuuntuneena tosi vittumainen ja ärsyttävä, mut sitte ku oon iha normifiiliksil ni oon normaali, et onkohan mul kaks eri persoonaa ku välil tuntuu et mä muutun vittuuntuneena täysin päinvastaseks ku millanen mä normisti oon. Tuskin kuitenkaan, mut kunhan oon tylsänä hetkenä pohdiskellu itsekseni.
En muista onko tää nyt ihan paikkansa pitävä muistikuva, mut joku on muistaakseni joskus sanonu et mä muutun vittuuntuneena ihan eri ihmiseks ku millanen mä normaalisti oon. No, oon ite huomannu saman et se on kyl totta, mut en mä oo asiaan kiinnittäny kovinkaan paljoo huomiota, koska ei oo tarvinnu. Ei oo ketään kenen pitäis sietää mua mun hyvinä ja huonoina päivinä, enkä mä vaadi et kenenkää pitäis olla mun frendi. Mä oonkin monesti itekseni todennu et mä viihdyn paremmin yksikseni, koska sillon mun ei tartte tehä mitään sellasta mitä mä en jaksa tai halua. En mä kuitenkaan niin hyvää seuraa koskaan ole et mul pitäis edes olla kavereita.
On niin helppoo olla onnellinen…
Ja paskat. En mä ainakaan halua olla onnellinen. Onnellisuus on paskamainen tunne siinä mielessä, että yleensä sillon ku on onnellisimmillaan ni kaikki menee pieleen. Todistettu juttu. Jotkut on joskus sanoneet, et mun pitäis tehä jotain joka tekee mut onnelliseks, tai olla sellasten ihmisten kans joiden kans mä viihdyn, piristyä ja sitä rataa. Mut miks? Mitä se mua hyödyttää pitkällä tähtäimellä? Mieluiten mä oon perseestä oleva tylsimys joka on täynnä itteään ja vittumainen kaikille. Sit ei tarttis olla kenenkää kans missään tekemisis ku kukaan ei haluu olla mun kans missään tekemisis.
Sit vois kuolla yksin ja unohdettuna. Olis oikee unelmakuolema. Kuolla omaan kämppään yksin ja unohdettuna, ilman minkäänlaisia hautajaisia, ruumis vaa poltettas ja tuhkat heitettäs johonki kukkapenkkiin tai jonnekki. Ei olis lapsia, ei vaimoa, ei edes naisystävää. Ei sukulaisiakaan.
Totaalinen yksinäisyys, siinä mulle tavote. Ja enköhän mä sen saavuta ajan kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti